:'(

Sain eilen kuulla järkyttävän uutisen. Kännykkäni piippasi ja näin, että mexicolainen ystäväni oli laittanut viestin. Ajattelin, että jee, jotain kivaa ja piristävää ! Luin viestin ja jo seuraavalla sekunnilla kyyneleet poltteli silmissä ja hengitys salpaantui. Kaverini kirjoitti, että erään yhteisen ystävämme, toisen mexicolaisen tytön äiti oli äkillisesti kuollut.

Nainen oli jo kauan taistellut syöpää vastaan. Vihdoin viime syksynä lääkärit sanoivat, että syöpä on voitettu ! Monta vuotta oltiin pelätty pahinta, mutta syyskuun alussa kaikki hengähtivät helpotuksesta. Kaikki syöpäsolut olivat hoitojen myötä kadonneet.
Eilen hän kuitenkin kuoli, vaikka vaaraa ei pitänyt enää olla.

Järkyttävää on se, että tämän ko. ystäväni elämä on ollut hänen äitinsä sairauden lisäksi muutenkin todella rankkaa, sillä muutama vuosi sitten hänen isänsä hylkäsi koko heidän perheensä; Ystäväni, hänen kaksi pikkuveljeään ja sairaan äidin. Mies lähti sanaakaan sanomatta — oli luultavasti kyllästynyt elämään pelossa siitä, että hänen vaimonsa saattaisi kuolla milloin tahansa. Muutakaan sukua ei heillä oikein ole, joten ystäväni, ikäiseni tyttö, jäi yksin kahden, noin 8-vuotiaan veljensä kanssa.

Kamalinta on se, kun en voi tehdä mitään ! Kuultuani järkyttävän uutisen, lähetin hänelle välittömästi viestin, että saisinko soittaa. Hän vastasi, että muutaman tunnin päästä mieluiten. Myöhemmin illalla puhuimme, mutta mitä tuollaisessa tilanteessa voi edes sanoa ? "Otan osaa" ja "olen pahoillani", kyllä ne käyvät, mutta tuntuvat silti sillä hetkellä maailman merkityksettömimmiltä sanoilta. On aivan helvetin turhauttavaa kököttää täällä Suomessa, surullisena ja toimeettomana. Haluaisin vain halata ystävääni ja tehdä kaikkeni, jotta hänen olonsa helpottuisi edes pikkuriikkisen.

Nyt en voi tehdä mitään.

Te queria abrazar, Amiga, para que no te sientes solita.
Tienes que recordar, que aqui estoy yo, en el otro lado del mundo.
Es grandisimo, pero aqui estoy.
Te quiero amiga, para siempre y siempre <3